Pohjoismaissa ja Baltian maissa oli yleisessä käytössä saksalainen
eli uusgoottilainen kaunokirjoitus 1500-luvulta 1800-luvun alkuun asti, jolloin
tilalle tuli latinalainen tyyli, joka muistuttaa kansakoulussa opetettua
kaunokirjotusta. Vaikka saksalainen käsiala poikkeaa huomattavasti
suomalaisesta kansakoulukirjoituksesta, eivät ne ole itsessään kovin vaikea
oppia. Useimmiten vaikeutena ovat pikemminkin tulkittavan asiakirjan kunto,
vanha kielimuoto ja kirjurin persoonallinen ote.
Saksalaisessa tyylissä e-kirjain muistuttaa n-kirjain, mutta
on kuitenkin kapeampi. Pieni r ja v ovat hyvin samankaltaisia. Saksalaisessa
kaunokirjoituksessa käytetäänkin pääasiassa w-kirjainta. Pienestä s-kirjaimesta
on kaksi eri versiota – sanan alussa ja keskellä on oma versio ja sanan lopussa
on käytössä omansa.
Saksalaisessa kaunokirjoituksessa isoja kirjaimia voidaan
kirjoittaa hyvin monella tavalla ja kirjurin persoonallisen tyylin sallittiin
näkyä. Isot kirjaimet saattavatkin poiketa alla olevasta mallista huomattavasti.
Swenska handstilens bokstäfwer. De mindre. De större.
Kuva kirjasta: Läse-bok, innehållande fabler och sedelärande berättelser för barn och ungdom, samlade och utgifne af m. Reinhold Johann Böning, kyrkoherde wid Swenska församlingen i Reval och konsistorial-assessor, Böning, Reinhold Johan (1808). Kansalliskirjasto.
Kommentit
Lähetä kommentti